Kuunnelmaa livenä radiossa, osa 1

"Vitanovan seikkailut - livekuunnelma" on kuunnelma, joka esitetään suorana lähetyksenä Wappuradiossa 29.4 klo 18 - 20... jos kohtalo ja korona suinkin suovat. Tämä blogi seuraa muun muassa millaisia ajatuksia livekuunnelman tekoprosessi minussa herättää.

Millainen taideteos on kuunnelma? Noh, eiköhän se ole -traditionaalisesti ajatellen- taltioitua ja jälkikäsiteltyä puhetta, äänitehosteita ja hiljaisuutta. Ei ollenkaan liikettä ja kuvaa - paitsi mielikuvina kuuntelijan päässä. Tiedättehän, kuunnelma on sellainen fiktiivinen teos, joka teknisenä tuotoksena sopii esitettäväksi sähköisessä välineessä, kuten radiossa ja internetissä. Ja joka taltioituna teoksena on elokuvan tavoin yhä uusien taidetta kuluttavien sukupolvien tavoitettavissa.

Minä teen mielelläni kuunnelmia. Erityisesti koska tässä taidemuodossa minua viehättää mahdollisuus vedota epäkonkreettisin keinoin tehokkaasti vastaanottajan mielikuvitukseen. Äänen avulla on näet mahdollista rakentaa pienin vivahtein kuuntelijan päähän hyvinkin suuria mielikuvia - jos kuuntelija vain suostuu antautumaan äänen vietäväksi. Siksi kuunnelmien tekijänä minun täytyy seireenin tavoin yrittää vietellä kuuntelija kuunnelman pauloihin.

Perinteisesti kuunnelma mielletään radion ohjelmamuodoksi, mutta liekö sitten 2000-luvulle tyypillinen oire, että olen itseasiassa tehnyt kuunnelmia hyvin vähän radiolle.  Ainakin tähän asti.  "Kuunnelma on taidemuoto, joka on kokonaan riippuvainen radiosta; se on olemassa vain radioitse", totesi kuunnelmaohjaaja Väinö Vainio 1980-luvulla ja kyllähän minäkin 1990-luvulla koin hyvin vahvana radion ja kuunnelman symbioosin. Ehdin nimittäin elää lyhyen kaistaleen verran aikaa, jolloin kuunnelma kuului radion ohjelmistoon yksinoikeudella, yhtä vankasti kuin viikon luontoääni tai lauantain toivotut levyt. Mutta äänityslaitteiden kehittyminen ja internetin tulo muutti sitten kaiken, ja niinpä olen tehnyt 2000 -luvulla kuunnelmia aivan toisiin yhteyksiin: esimerkiksi museonäyttelytilassa koettavaksi tai tietokonepeliin tarinan kuljettajaksi. Olen itseasiassa tehnyt vain yhden "tradtionaalisen" radiokuunnelman (Sillä maasta sinä olet tullut, 2017, Radio Tutka).

Tämä minun ja kollegoideni uusi projekti,  "Vitanovan seikkailut - livekuunnelma",  on kuunnelmantekijän paluu radioon, sillä radiolle tämä kuunnelma nyt tuotetaan, ihan puhtaasti. Toki jutun voi kuunnella netinkin kautta, mutta radio on sen koti, kuten radio ihan alunperin on koko kuunnelmataiteen koti. Tämä on paluuta radion sääntöihin, ohjelmakarttaan ja slottiajatteluun, ehkä myös hyvän tavan mukaiseen radiopuheeseen.  Mutta myös ensimmäinen kuunnelmani, joka ei jää mihinkään nettiin jälkikäteen kuunneltavaksi , vaan haihtuu olemattomiin samaa matkaa radiolähetyksen kanssa-  ja on siinä mielessä hyvin epätradiotionaalinen teos radiokuunnelmaksikin. Tämä on ensimmäinen kuunnelmani, joka on yhtä ainutlaatuinen kuin elävä teatteriesitys.

Tai siis...onhan sitä kuunnelmia on aiemminkin radiossa livenä esitetty ja jätetty taltioimatta. Mutta niin on tapahtunut viimeksi joskus kaukaisella 1920- luvulla, kuunnelmahistorian aamuhämärässä, kun äänen tallentamismahdollisuutta ei vielä ollut. Enää voi vain kuvitella miten mikrofoni vietiin teatterikatsomoon välittämään teatteriesityksen repliikkejä reaaliajassa maalaiskotien radiovastaanottimiin. Mikä ei tehnyt oikeutta teatterille eikä kuunnelmalle.  Tai miten 1920 -luvun Suomessa ohjaaja kokosi teatterinäyttelijät studioon mikrofonin ympärille lukemaan tekstiä suorassa lähetyksessä, samalla kun järjestäjä kirjaimellisesti teki sekaan tehosteita. Noh, jälkimmäisen voi joko yrittää kuvitella tai sitten tehdä livekuunnelman, kuten me nyt. Varmaan aika lähelle 20- luvun "kuulelmatunnelmia" tässä hommassa nyt päästään, varsinkin kun näyttää siltä, että meillä ei ole kovinkaan suuria mahdollisuuksia manipuloida   lähetysääntä.

Mutta miksi ihmeessä tälläinen paluu menneisyyteen?

Haluan kokeilla miltä se tuntuu... tehdä kuunnelma ilman montteerausmahdollisuutta... ilman toista tai kolmatta ottoa. ..aidosti livenä. Teatterissa sellaiseen on tietysti tottunut, mutta kuunnelmapa on aivan eri juttu kuin teatteri.. Teatteria tehdään läsnäolevalle yleisölle ja sen kaikille aisteille, kun taas kuunnelmastudiossa ei ole läsnä yleisöä... tai korkeintaan äänitarkkailijat... mutta heitä ei lasketa, koska he eivät ole paikalla nauttiakseen esityksestä, vaan osana työryhmää ja teosta.  Oikea yleisö on näkymättömissä, poissa, sitä edustaa vain mikrofoni (mykkä, tunteeron ja armoton), jolle on osattava puhua täsmälleen oikein, jotta viesti välittyy halutussa muodossa kaikille niille näkymättömille kuuntelijoille, jotka ehkä kuuntelevat lähetystä jossain. Mitä jos siinä livetilanteessa, siinä hetkessä eläessä, suusta tipahtaakin väärä nuotti? Noh, sehän on sitten hupsista ja voivoi.

Edes vastanäyttelijäänsä ei kuunnelmanäyttelijä voi olla yhtä mutkattomassa suhteessa kuin teatterissa, sillä vaikka vastanäyttelijää täytyy kuunnella yhtä tarkasti, on oma repliikki suunnattava mikrofonille, ei vastanäyttelijälle.

Liivekuunnelma, kuten teatteri, elää hetkessä, mutta se ei  ole puhdasta vuorovaikutusta kuten teatteri, vaan vastanäyttelijän puheen intensiivistä kuuntelemista ja omaa pyrkimystä intensiiviseen puheeseen. Ja minusta tänä mediapölyn ja mediaähkyn aikakautena kaikki kuuntelemiseen viittaava on hirveän suositeltavaa. Livekuunnelma ei ole melua, vaan hiljaisia keinoja ja hiljaisuutta. Se on oman itsen haastamista ja myös vaarasta nauttimista (mutta turvallisempaa kuin Mount Everest). Oma ääni on jotenkin hirveän henkilökohtainen asia. Teatterissa sitä voi dempata kehonkielellä ja ilmeillä, mutta kuunnelmassa omaa ääntä ei pääse pakoon. Ehkä siksi mokaaminen äänellä tuntuu minusta isommalta jutulta kuin moka teatterin lavalla. Kuunnelmassa myös yleisö on näkymätön, tietymätön - ja siksi uhkaavampi...

.
Ja sellaisia hetkiä tarvitaan!